Noniin, eihän siitä ole nyt kuin puoli vuotta, kun ajattelin blogia alkaa kirjoittamaan. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai mitä!
Tänään tosiaan tuli kuluneeksi puoli vuotta päivästä, jona Rabbe minulle tuli. Sen kunniaksi suunnitelma oli seuraava:
1. puunaa poni edustuskuntoon
2. yritä olla itse edustava
3. poseeraa ponin kanssa
4. laita poni maastoilukuntoon
5. käy rauhallisella maastolenkillä
6. lähde iloisena tallilta kotiin :)
Mutta kuten sanottu - se oli vain suunnitelma. Nimittäin tänään ei menty taas niin kuin elokuvissa. Itsehän en ollut kuvauksissa edustavaa nähnytkään, ja poni taas unohti poseerata. Yhteistyömme näytti tältä:
Ja mähän en tosiaan oo ihan noin pulla, mitä mun untuvatakki antaa olettaa! :D
Noh, ponin maastokuntoon laittamista varten sidoin sen pihaton puomiin kiinni ja menin vaihtamaan vaatetta varustehuoneeseen. Ehdin saada toisen kengän jalkaani, kun kuulin pihaton puolelta kunnon vinkaisuälähdyshirnahduksen (u know) ja ryntäsin sinne hirveää kyytiä. Siellähän se pikku ruunani oli toisen nuoren ruunan kanssa nokat vastatusten - ja naru roikkui edelleen puomissa. Meni sitten narun lukkokin rikki siinä rytäkässä! Mamman poikana Rabbe ravaili luokseni kiireellä, kun huomasi minut. Jos vaikka oisi syliin päässyt turvaan, olihan se 3-vuotias issikkaruuna niin pelottava.
Eihän siinä sitten auttanut, kun lainata kaverin narua ja laittaa poni rivakasti kuntoon. Näytti se sitten kyllä taas niiiin söpöltä siinä. Viaton. :D
Mutta kuulkaas, ei siinä vielä kaikki. Kun vihdoin pääsin sinne rauhalliselle ja rentouttavalle maastolenkille..
Alkuhan sujui ihan muitta mutkitta, mitä nyt jouduin kerran tulemaan alas selästä pelottavan katolla hääräävän miehen takia. Lenkki kuitenkin jatkui ja laukkasuoralla meno oli hurjaa! Kyllä tuntui mahtavalta - kunnes poni liukastui ja löysin itseni lumipenkasta. Ehdin ajatella tilannetta ehkä sekunnin sadasosan, aiha siihen asti, että myös Rabbe oli lumipenkassa - minun päälläni tietysti. Ja taas vilahti sekunti pari ja poni oli pystyssä, itseasiassa jo paljon enemmän kuin pystyssä. Näin sen laukkaavan horisontissa kohti autotietä.
Sydän syrjällään siinä sitten juoksin ponin perässä ja soittelin jo tallinomistajalle, että ottakaa kiinni, jos tulee kotia. Rabbe kääntyi kuitenkin onneksi ennen autotietä pienemmälle pihatielle, missä veti siksakkia siihen asti, että selvisin paikalle. Itku kurkussa päästyäni tarpeeksi lähelle poni pyyhälsi luokseni ja minä vain kirjaimellisesti jalat tutisten lysähdin sen kaulalle! Kyllä oli hirvittävä kokemus.
No mikäs siinä sitten, kun selkään takaisin vaan ja kotia kohti. Olihan unohtumaton puolivuotispäivä...
On se silti vaan rakas vaikka nyt selkää jomottaakin!
 |
| Kamu jäi onnellisena syömään seikkailunsa jälkeen :p |
